Voi kyllä sattuu,

mutta kukaan ei sitä näe

Eikä saakaan nähdä.

Sulkeudun vaan tiukasti kuoreeni

ja toivon ettei kyyneleitäni nähdä.

Sillä eiväthän isot tytöt itke.

TÄNÄÄN OLEN KETTU

jonka suussa pihlajanmarjat
maistuvat makealta

Olen jänis, joka ei piilota
päätään pensaaseen

ja

hiiri, joka kähvelsi
juuston

Kuuletko?

    Harakatkin
    nauravat kanssani

Annoin hyvälle ystävälleni Tiinalle osoitteen tänne, eli jos hän kommentoi niin kiva:)

Päivä oli tosi paskamainen. Ahdisti, oli surullinen ja masentunut olo. En vaan voinut jäädä kotiin, tiesin siipan tulevan joskus 7 maissa, oli pakko mennä pois. En kestä sitä, en jaksa! Jotain asioita olis vaan pakko sopia. En tiedä miten voin nähdä koko ihmistä.

Kun vaan on niin ikävä!!! Rakastan sitä ihmistä.....moni varmaan kysyis, että minkä takia? Sen takia, että se on mun paras ystävä. Kaipaan niitä iltoja, kun istuttiin tässä sohvalla ja puhuttiin kaikesta. Kun se kysyi, haluanko tulla sen kainaloon istumaan. Kun kysyin siltä, mentäiskö nukkumaan. Kun se kysyi saako se tulla tosi lähelle. Vittu!!! Kun se sanoi, että rakastaa minua. Minua!!! Kaipaan MUN elämää. Kaipaan sitä ihmistä MUN elämääni. Mulla on ikävä kaikkea yhteistä. Puutarhaa, saunaa, autotallia. Autotallia!! Vittu että ohminen on tyhmä.

Kaiken totuus on kuitenkin se, että tuon ihmisen kanssa minä olen elänyt elämäni parhaat vuoteni. Tiedän ja ymmärrän järjellä, että kaikki on vapaaehtoista. Mutta se, että se nainen muutti mielensä....se tekee siitä mun vihollisen. Saatanan tekohetero!!! On tässä ihmeissään muutkin kuin sinä ja te. Saatanan lumppu. ääliö.Pakko päästää höyryjä ulos :(

Tiedän kyllä ettei hän ole kuin 3/4 syyllinen. Mutta mulle kaikki.

Minä rakastan sitä ihmistä. Siis sinua.

Vielä kerran
Vielä kerran me saavutaan
Tunnetaan toisemme ja ollaan hiljaa

Joskus vielä me nähdään ja kerrotaan
Joskus me vielä katsotaan toisiamme ja he katsovat meitä
Ehkä joskus vielä uskallan koskea harteitasi ja sulautua siihen kiinni

Ehkä joskus vielä saan sanoa sinulle kauniita sanojani

Onhan sydämmeni jo rikkoutunut edessäsi tuskasta
Onhan tämä vaikeata
Mutta silti taistelen sitä vastaan
Ja silti ne katoavat
nimittäin tunteet..

Nyt on sellainen olo, etten olisi tälle voinut mitään. On vaan päästettävä irti ja jatkettava elämää. Ei se ole minun vika, että hän rakastui johonkin toiseen. Eihän meidän suhde todellakaan ole ollut mikään paras mahdollinen ja minä olen ollut puolet siitä, puolet hyvästä ja puolet huonosta.

Ainoa mikä vituttaa on se, ettei se ihminen ole ollut mulle rehellinen. Sitten kun jostain yritän kaivaa totuutta, kyselemällä niiden kavereilta, niin minä olenkin se roisto. Höpö, en halua kenellekään mitään pahaa. Minä RAKASTAN sitä ihmistä, miksi ihmeessä haluaisin tahallani häntä loukata? En todellakaan halua.

Odotan todella paljon muuttoa. Kyllä se sitten iskee, kun pitää yksin olla siinä kopissa. Tulee ikävä ja se kamala ahdistus. En vaan voi sille mitään, sen on annettava tulla. En vieläkään voi päästää kokonaan irti, tiedän, etä turhaa puhetta on mikään kaveruus/ystävyys, koska en pysty siihen!!! Jos en välittäisi, sama se sitten. Mutta kun välitän. Rakastan. Silti, on päästettävä irti. Antaa toisen mennä.

Mä olen aina sanonut, että kaikki on vapaaehtoista. Kenenkään ei tarvi olla mun kans väkisin. Ja hän on valintansa tehnyt.

Niin kauan menee hyvin kun ei mieti menneitä. Ei sitä, kuinka se rakasteli mun kanssa samana aamuna, kun illalla sanoi haluavansa erota. Ne viikot ennen sitä oli ihania. Pitkästä aikaa rakasteltiin oikeasti. Se sanoi, että rakastaa minua. Piti hyvänä ja kertoi, kuinka sen elämä olis tyhjää ilman minua. Sitten se toinen nainen muutti mielensä. Ja minä lensin nurkkaan kuin se lelu, jolla ei enää leikitä. Nyt se sanoo toiselle niitä samoja sanoja. Kuinka rakastaa ja kuinka aina on rakastanut. En jaksa miettiä enää. No sen verran, että miten kukaan voi tuohon ihmiseen luottaa? Minä en pysty enää koskaan.

Ystävänä haluan pysyä. Olen vain vittuuntunut ja katkera. Miksi en ansainnut rehellisyyttä? Miksi ei voinut kertoa?? Joskus kun yhteen mentiin, vannottiin, että jos koskaan tulee mitään muuta, niin toisillemme kerrotaanaina ekana. Se ei pitänyt. Miten voin mihinkään muuhunkaan luottaaa?????

Mutta, minä rakastan sinua. Kaikesta huolimatta. Ainakin ystävänä. Mulle tärkeänä ihmisenä.

Hyviä kysymyksiä. Miksi ihmeessä? Voi kun tunteita voisikin hallita noin vaan. Se psykologi kysyi, olenko vihainen? En ole. Miksi et? En pysty antaa sen vihan tunteen tulla koska ole niin huolissani toisesta. Hän sanoi, että sinut jätettiin ja huolen pitäis loppua siihen. Vittu, näinhän se on!!! Järki sanoo kyllä.

Puoliso ilmoitti puolen yön aikaan ettei tule kotiin yöksi. Musta ei tuntunut enää miltään. Ei se voi mua enää loukata. Kun se on jo tehnyt sen kaiken. Ei riitä tunteita enää. Olen ihan tyhjä.

No, silllä on toinen. Mä vaan haluaisin sanoa sille toiselle, että ota sina nyt tämä vastuulles. Pidä huolta. Älä jätä yksin. Elä sen kanssa. Elä. Älä jätä.

En voi sille mitään, että olen huolissani.

Kyllä minä pärjään. Alkaa näyttää jo siltä.

Juttelin tuossa ystävien ja kavereiden kanssa illalla ja entistä enemmän on tullut sellainen olo, että tämä on oikea ratkaisu. Ei sillä, että asia olisi helppo, valvoin melkein koko viime yön ja aamu koulussa oli kauhea. Olin väsynyt, lyöty ja äärettömän surullinen. Ekaa kertaa jouduin lähtemään luokasta pois itkien. Olen näytellyt kovaa, ei mikään muhun satu. Juttelin yhden parhaan koulukaverini kanssa ja hän ymmärsi täysin. Oli niin helpotttava olo. Sai sanottua sen mitä halusikin. Että on paha olla.

Alkaa muutto olla ajankohtainen viikonloppuna. Sängyn kun saa sinne niin siitä vaan. Miski olisisn jossain minne mua ei haluta? Kiukku nostaa päätään.

On tästä muutkin selvinneet ja jonain päivänä selviän minäkin. Mutta vaikka kuinka ajattelen järjellä, että vihaan tuota ihmistä, en pysty. Kun rakastan. Ja niin jumalattoman paljon!! On niin kauheaa ajatella sitä jonkun muun kanssa.

Vituttaa, surettaa, on ahdistava olo. Tämä täytyy vaan kestää.

Puoliso väitti viimeksi viikonloppuna, ettei hänellä ole suhdetta sen naisen kanssa. Miksi hän sitten istuu sen luona kaikki illat? Miksi oli yötä hänen luonaan viikonloppuna. "Nukahdin vaan siihen sohvalle". Ja paskat, sanon minä. Miksi ei voi olla rehellinen? Miksi pitää kertoa satuja? Eihän millään ole enää mitään väliä. Olisi jumaliste edes rehellinen.

Päivä on ollut vaikea, olen yrittänyt olla ajattelematta liikoja, keskittyä kouluasioihin ja miettiä tulevaa muuttoa järjellä. Hetkittäin menee ihan ok, sitten taas kaikki romahtaa. Yritän vain jotenkin kestää tunnin kerrallaan. Puhuin myös vanhempieni kanssa ja he ovatkin onneksi jaksaneet kuunnella ja tukea. Olo oli sen keskustelun jälkeen sellainen, että kyllä kaikki järjestyy. Jonain päivänä.

Sen tiedän, että kun tästä lähden en ole tuon petturin kanssa missään tekemisissä. Kärsimystä siitä tulee, mutta en anna periksi.

Kai tämä kuuluu asiaan, on jotain irtautumista tai jotain, että toinen on alkanut vaikuttaa täysin vieraalta ihmiseltä. Pyysi saunaan, en halua olla missään kopissa tuon täysin oudon ihmisen kanssa. Kun sen puoli tuntia yritin tottua ajatukseen omasta uudesta kodista, sen ilme oli niin kärsivä, pelkäsi varmasti etten asuntoa halua ja tämä yhdessä asuminen pitkittyy. En jaksa tätä enää itsekään. On niin loukattu olo, että on aika mennä jonnekin yksin nuolemaan haavoja. En enää ikinä tunnusta tuolle, että itken vieläkin ja olen todella surullinen.

Tänään lähden tuulettumaan ja tapaamaan kavereita. Toivottavasti pystyn unohtamaan tämän kaiken ja olemaan hetken onnellinen. Vaikeaahan se on, mutta pakko yrittää.

Olen tuntenut itseni niin yksinäiseksi. Onhan minulla muutama ystävä, mutta yksinäisyys onkin sellaista sisäistä. Toinen puoli minusta puuttuu. On niin vaikea kestää ajatusta, että tämä ero on nyt lopullinen. Mitä jos en näe häntä enää koskaan? Ikävöinkö häntä lopun elämäni?

Laitoin eropaperin postiin eilen. Itkien senkin tein. Tuon paperinpalan kirjoittaminen oli elämäni vaikein teko.

Jonain hulluna hetkenä ajattelen, että tämä on vain väliaikaista, kyllähän me jonain päivänä voimme palata yhteen ja olla lopun ikää onnellisia. Mutta tiedän, että yritän vain suojata itseäni ajattelemalla ja jossittelemalla. Nuo ajatukset ovat vain keino selvitä tästä. 

Juttelimme eilen pitkään ja saimme jotain asioita sovittua. Minulle on todella tärkeää, ettemme riitele ja syyttele toisiamme. Kun erosin joskus aiemmin kaikki asiat jäivät selvittämättä. Olimme silloin toki nuoria ja olin niin loukkaantunut silloisen kumppanini petturuudesta, että häipyminen oli jonkinlainen kosto. Hän ei olisi halunnut erota ja itki pitkään perääni. Ei ero silloinkaan minulle helppo ollut, mutta lastenleikkiä tähän verrattuna. Olen rakentanut koko elämäni meidän varaan. Hän on ollut minulle kauan elämäni tärkein henkilö. Olen niin tyhjä ilman häntä.

Löysin tiivistelmän kirjasta Bruce Fisher: Jälleenrakennus. Siinä on hyvin kerrottu eron tuskasta, eron vaiheista ja tästä kaikesta tunnemylläkästä, jossa minun on nyt pakko elää. Puoliso ei osannut antaa mitään selitystä miksi tässä näin kävi, muuta kuin että "kyllähän sä tiedät, ettei kaikki ole ollut hyvin" ja jotain, että "pitkään tämä on tuntunut kituuttamiselta" ja "mitta vaan nyt tuli täyteen". Niin, mutta miksi? Miksi suhteemme oli hänelle kituuttamista? Miksi hän ei puhunut kanssani ja etsinyt tilanteeseen ratkaisukeinoja? Miksi vain hiljaa kypsyi suhteeseemme ja päätyi eroratkaisuun. Tuntuu todella epäreilulta, että hän ei katsonut minua sen arvoiseksi, että olisi ollut suora ja rehellinen. Minä luulin koko ajan, että perusasiat ovat hyvin eikä mitään näin kamalaa voisi tapahtua. Tuntuu väärältä, että toinen on valmistellut itseään tähän jo viime kesästä saakka, vain pudottaakseen pommin yhtenä kauniina päivänä. Hän on ikään kuin eron jo käsitellyt ja nyt minä jään yksin. No sitenhän nämä asiat menevät.

Päässä pyörii kaikenlaista. Synkkiä ajatuksia, haluaisi heittää lusikan nurkkaan ja poistua näyttämöltä. En tietenkään ole tosissani, mietin vain. Minulla on kuitenkin paljon, rakastava perhe, ystäviä ja tiedän, että tämä tuska loppuu jonain päivänä. Ehkä olen silloin taas kokonainen ihminen.

Voi kun voisi vaan lopettaa välittämästä! Rakastan häntä kuitenkin koko sydämestäni ja on jonkinlainen tarve olla yhteydessä, tietää missä toinen menee. Kuulla jotain. Loukkaa, kun toinen vaan astuu ovesta ulos eikä näy tunteihin. Mietin häntä ties kenen sänkyyn. Olen mustasukkainen. Mietin mitä hän ihmisille selittää miksi erosimme. Onko hän tunteellinen vai kiittääkö luojaa että pääsee minusta eroon? Itse en ole saanut erollemme mitään kunnollista selitystä. Miten hän sen muille kertoo?

Olen vihainen ja siitäkin ahdistunut. En halua olla katkera, mutta kuinka sen voi välttää? Tunteiden mylläkkä on hirmuinen.

Huomenna juttelen asiasta vanhempieni kanssa. Sekin tuntuu vaikealta. Ystävien kanssa on helpompi setviä näitä asioita, heidän en pelkää ajattelevan minua epäonnistujana. Ihan hullua ajatella, että vanhempani pitäisivät minua jotenkin huonona. Meillä on lämpimät välit ja tiedän heidän tukevan minua. Mutta tiedän heidän myös olevan pettyneitä, ettei asian eteen ole tehty tarpeeksi. Minulle avioliitto on pyhä asia siinä mielessä, että kun olen sitoutunut toiseen ihmiseen, niin teen kaikkeni liiton onnistumisen puolesta, vaikka joutuisinkin itse kärsimäänkin. Kyllä alkuhuuman jälkeen on kyse myös siitä, haluaako toista rakastaa. Ei mikään parisuhde pysy hyvänä ilman sen eteen tehtävää työtä. En voisi kuvitellakaan heittäväni toista pois kuin jotain lelua, jolla ei enää tee mieli leikkiä.