Eilinen ilta jaettiin tavaroita. Mietittiin taloudellisia asioita, eikä hän vaikuttanut yhtään kohtuuttomalta. Päin vastoin, ihan reilulta. Hän tarjoutui jopa maksamaan entisen opintolainani, siihen en kuitenkaan voi suostua. Tai katsotaan nyt. Tässä on edessä niin paljon hankintoja, että kyllä niihinkin rahaa uppoaa.

Kun tapasimme ja menimme yhteen muutin käytännössä yhden vaatekassin kanssa hänen luokseen. Opiskelin, välillä olin työttömänä ja joitakin pätkiä työssä, nyt opiskelen taas. Puolisoni on hyvätuloinen, joten ei minulla siinä mielessä ole ollut hätää. Muutin hänen luokseen valmiiseen kotiin ja kaikki mikä jälkeenpäin on hankittu on hankittu hänen rahoillaan. Auliisti hän silti tarjoaa minulle tavaraa mukaan. Onneksi hän on niin näissä asioissa kohtuullinen ja luotettava.

Itsellä vaan on niin vaikea kuvitella muuttoa, sitä yksinäisyyttä kun ei ole toista vieressä. Eikä ketä tahansa toista, vaan juuri sinua jota rakastan.

Kyllä minä tiedän, että osa tästä tuskasta johtuu tietynlaisesta riippuvuudesta, joka on toista kohtaan aikojen myötä syntynyt. Mutta se, että menettää parhaan ystävän on pahinta. Hänet, joka joka tapauksessa tietää minusta eniten, johon luotan ja joka on ollut tukeni ja turvani vuosikaudet. Hän kuvaili tunteitaan meidän suhteestamme, että olemme enemmänkin ystäviä ja kavereita kuin mitään muuta. Hänen tunteensa ovat siis siltä osin sammuneet, minulla on vielä vanha liekki tukevasti palamassa. Olenko osannut sanoa mitä hän minulle merkitsee? Onko hän tuntenut rakkauteni? Mitä tein väärin? Olen niin täynnä kysymyksiä.

Nyt tarvitsen seuraa ja lähden paikalliseen kuppilaan. En vain jaksa olla yksin. Ystäviäkin on vaikea vaivata. Parhaat ystäväni menevät muutaman viikon kuluttua kihloihin. Heidän elämänsä on onnellista ja minä en halua tuoda siihen kärsimystä. Olen nyt surkeaa seuraa. Silti nämä seinät kaatuu päälle. Tarvitsen apua.