Kiitos kommentista anonyymi! Puhut asiaa, jonka järjellä ymmärrän. Tämä olo vain on yhtä tunteiden aallokkoa, välillä pintaan nousee viha, sitten se suloinen itsesääli ja sen jälkeen hyljätyksi tuleminen (liittyen edelliseen) ja tulevaisuuden hirveä pelko. Yksinjäämisen pelko. On niin tuskainen ajatus aloittaa kaikki alusta. Koko elämän rakentaminen.

Olen jo hakenut ammattiapua. Asuinpaikkakunnallani on erittäin huono tilanne saada aikoja, mutta onneksi sain peruutusajan, joka on jo kahden viikon kuluttua. En itse olisi varmaankaan aikaa varannut, mutta muutama ystäväni on ollut minusta niin huolissaan, että tein sen hieman heidän takiaan. Epäröin koko viikon, pitäisikö aika perua, mutta olen todella niin rikki, että päivittäin tajuan tarvitsevani jotain ulkopuolista setvimään tunteitani kanssani. Tähän eroon liittyy muitakin asioita, joista kerron kun kykenen. Mutta liittyvät mielenterveydellisiin asioihin.

Puoliso tuli kotiin kuuden maissa ja oli ihan "normaali". Kertoi päivästään ja jutteli niitä näitä. Onhan tämä hieman vaivautunutta, mutta sinänsä hyvä, ettei tarvitse riidellä. Itsekin alan asian yleensäkin tajuta, siis sen, että tämä on täyttä totta. En enää elättele toivoa, että hän muuttaisi mielensä. Ja tehokkaasti hän pienin väliajoin ottaa muuton ja asunnon puheeksi ikään kuin varmistaakseen, että tajuan tämän olevan totta. Tajuan. En vaan haluaisi luovuttaa. Nyt hän lähti ajelulle ja lupasi tuoda jotain ruokaa. Ihan kuin ennenkin. No, syödäkin pitää.

Tiedän, etten ole tässä tilanteessa yksin. Minulla on melkoisesti kohtalotovereita, mutta silti minun tuskani ja tunteeni ovat minun omiani. Minun tästä pitää selvitä ja minä selviän. Pelkään, että alan vihata puolisoani. Sekin taitaa olla ihan normaali reaktio jossain vaiheessa. Pitäisi kai jo puhua exästä. En vielä kykene.

Välillä niin kuin nyt on niitä hyviä hetkiä, jolloin tuska ja ahdistus hellittää hetkeksi. Silloin pystyn ajattelemaan kaikkea maallista, tulevaisuutta yksin jollain tavalla haasteena ja mahdollisuutena. Mutta tiedän, että ahdistus väijyy ihan nurkan takana. Kyllä se taas minut valtaa kokonaan.

Huomenna aion mennä ystäväni syntymäpäiville ja olla "iloinen". En halua pilata iltaa itkemällä ja siten latistaa tunnelmaa. Lähden pois kun siltä alkaa tuntumaan. Tiedän, että minulla on oikeus olla surullinen, mutta valikoin sikäli kun pystyn missä olen. Yleisolotila on kuitenkin aivan dead.